1950-luvun alussa Amerikka osallistui Korean konfliktiin, ja jälleen kerran – aivan kuten edellisen vuosikymmenen puolivälissä – kansallinen autoteollisuus joutui asettamaan siviilijtuotannon toiselle sijalle. Valmistajat kohtasivat välttämättömyyden tuoda markkinoille kiireesti vain vähän päivitettyjä versioita edellisen vuoden malleista, mikä teki useimpien ostajien kannalta haastavaksi tunnistaa tarkasti, mikä erottaa uudet autot aikaisemmista.
Auton sisustus on nahkaa, kuin avoautossa; verhoilu on melko vaatimatonta, ilman mielistelevästi “kaunista” koristeluaa
Tässä näkyvä pronssinen Buick farmari voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 1952 – täytyy vain tietää mistä katsoa. Todellakin, se muistuttaa läheisesti edeltäjäänsä, mutta tietyt yksityiskohdat mahdollistavat näiden kahden auton erottamisen toisistaan ilman niiden asettamista vierekkäin. Sivuuttaen pienemmät seikat kuten koristeiset “hiiren reiät” sivuilla (neljä peräkkäin – se on Roadmaster!) tai vaatimattomat pienet evät, jotka ulottuvat takalokasuojia pitkin takavaloja kohti, riittää tarkkailla sivuja pitkin rohkeasti kulkevan listan eleganttia kukoistusta. Jos se tuskin saavuttaa takakiekon kaaren ja kääntyy takaisin eteenpäin, kuten näillä sivuilla näkyy, voimme luottavaisin mielin todeta tämän olevan 1952 malli. Edellisen mallin verhoilu ulottui myös ohuena viivana taaksepäin, juuri takakiekkoaukkojen yläpuolella. Koko tila kiekkoaukon etureunaan asti oli kiinteän kolmiomaisen kromipaneelin käytössä, joka toimi “kiviensuojana” ja joka perinteisesti (tai ehkä inertian vuoksi?) suojeli takalokasuojien alaosaa.
Teknisestä näkökulmasta auto ei kuitenkaan ollut täsmällinen kopio edellisestä mallista. Esimerkiksi polttoainejärjestelmä sai uuden kaasuttimen, jossa oli neljä ventuuria – ensimmäinen tällainen järjestelmä koko amerikkalaisessa autoteollisuudessa. Ohjaustehostin oli nyt saatavilla varusteena vakiovarustelun sijaan. Tämä lisävaruste piti erikseen pyytää ja se maksoi 199 dollaria lisää. Ennen 1952 mallivuotta tätä vaihtoehtoa ei ollut ollenkaan saatavilla Buick-autoissa. Lisäksi tavaratilan kapasiteetti kasvoi, mikä vaati tavaratilan kannen muodon muuttumista vähemmän viistoksi – tai tarkemmin sanottuna “neliömäisemmäksi”. Tämä yksityiskohta ei näy kuvituksissamme: vaikuttavassa pronssin kultaisessa autossa, jota esitellään, on farmarialustan kori. Huomionarvoista on, että tämä puinen kori ei ollut Buickin omaa tehdassarjatuotantoa, vaan sen valmisti ulkopuolinen korinrakentaja, Ionia Manufacturing, joka sijaitsi Ioniassa, Michiganissa.
Takalokasuojien kiiltävät koristeiset “evät” on koristeltu tyylitellyillä Buick-tunnuksilla
Alunperin huonekaluvalmistaja, joka toimi eri nimellä – Ypsilanti Reed Furniture Co. – tämä yhtiö laajeni hankkimalla useita paikallisia yrityksiä, mukaan lukien yhden, joka toimitti irrotettavia vedenpitäviä kattoja avokorisille Ford Model T -autoille. Tämän seurauksena yhtiön valikoima laajeni ja siirtyi lopulta kokonaan autoteollisuuteen liittyvään tuotantoon, toimittaen henkilöautokoria, kuorma-autokoria ja ohjauskoppeja. He yrittivät yhteistyötä General Motors Corporationin kanssa jo ennen sotaa, aivan 1930-luvun lopussa, mutta saivat ensimmäisen merkittävän sopimuksen vasta 1946 – toimittaa täydellisiä puisia farmarikoreja Chevroletille ja Pontiacille. Pian sen jälkeen he alkoivat tuottaa vastaavia koreja myös Buick-autoihin. Ennen 1948 toinen yritys, Hercules, toimitti Buickille tällaisia koreja. Tämä uusi tilaus tuli oikeaan aikaan, koska vuoden 1949 malleista alkaen sekä Pontiac että Chevrolet siirtyivät täysin metallisiin farmarikoreihin, mikä olisi saattanut jättää Ionian käsityöläiset kokonaan ilman GM-sopimuksia.
Takaovi, joka koostui kahdesta puolikkaasta jotka aukenivat ylös ja alas, oli tuon ajan yleinen käytäntö.
Kuvituksissamme esitetty ajoneuvo on rakennettu Buickin suurimman ja kalleimman 1952 mallin alustalle. Siinä on yläventtiilinen suorassa kahdeksansylinterinen Fireball-moottori, jonka iskutilavuus on 320 kuutiotuumaa, varustettu edellä mainitulla Airpower-neloskammiokaasuttimella, joka tuottaa 170 hevosvoimaa ja on yhdistetty yksinomaan Buickin omaleimaiseen Dynaflow-automaattivaihteistoon. Näytetty esimerkki on varustettu tehostetulla ohjauksella ja jarruilla, integroidulla radiolla ja jopa ilmastoinnilla, joka on asennettu kojelaudan alle. Vain 359 kappaletta valmistettiin tässä kokoonpanossa. Buickin toinen farmari Super-sarjasta myi 1 641 kappaletta vuonna 1952, vaikka siinä oli lyhyempi akseliväli, kokonaispituus, eikä uutta kaasutinta, mikä johti alhaisempaan moottorin tehoon. Silti Super-mallin kori toimitettiin myös Ionian toimesta.
Suora kahdeksansylinterinen Fireball-moottori. Koskettava punainen kilpi lohkossa tiedottaa, että “tämä moottori on varustettu hydraulisilla ventiilinnostajilla”
Nimikilpi ei jätä epäilystäkään korin alkuperästä
Vuonna 1953 Buick juhli 50-vuotispäiväänsä. “Lahjana” Buick-autot saivat uuden V8-moottorin suoran moottorin sijaan (paitsi Special-sarja) sekä erityisen arvovaltaisen avokorin Skylark-version. Siitä huolimatta farmarit säilyttivät puisen rakenteensa. Ne luopuivat siitä vasta seuraavana vuonna, omaksuen vihdoin täysin metalliset “farmari”-korit. Mielenkiintoista kyllä, Ionia Manufacturing jatkoi näiden uusien korien tuotantoa Buick-autoille vuoteen 1964 asti.
Puiset korit vaativat hyvin huolellista huoltoa, muuten ne kuivuvat ja menettävät ylellisen ulkonäkönsä. Tällä autolla oli tuuria: kaikki kolme omistajaa ympäröivät sitä läheisimmällä huomiolla ja onnistuivat pitämään sen käytännössä koskemattomana.
Kuvat: Sean Dugan, www.hymanltd.com
Tämä on käännös. Voit lukea alkuperäisen artikkelin täältä: Ионический Buick: Roadmaster Model 1952 года с деревянным кузовом в рассказе Андрея Хрисанфова
Julkaistu heinäkuu 23, 2025 • 5m lukemiseen
